Olen Frankfurtissa asuva kirjailija. Kirjoittelen tässä blogissa tuntemuksiani tulevien kirjojeni synnytystuskissa. Kommentit ja palaute tänne yksinäiseen kirjailijan kammiooni ovat tervetullutta vaihtelua!
Vuonna 2007 ilmestyi esikoisdekkarini Rakkauden puukottamat (my.book), ja toukokuussa 2009 Viimeinen ruusu.
Ruotsin mallin mukaan?
Aftonbladetin päätoimittaja Jan Helin tuli hiljattain tehneeksi rohkean teon. Hän tilasi Ruotsidemokraattien johtajalta Jimmie Åkessonilta lehteensä artikkelin, jossa Åkesson kertoo muun muassa pitävänsä islamilaisuutta suurimpana uhkana Ruotsille sitten toisen maailmansodan.
Åkessonin mukaan ruotsalainen “monikulttuurinen valtaeliitti” on sokea islamin vaaroille. Niin ikään Ruotsidemokraattien nuori johtaja luettelee, että Ruotsissa tehdään eniten raiskauksia Euroopassa, ja että muslimimiehet ovat yliedustettuina noissa tilastoissa, ja että Ruotsiin on asettunut kymmenkunta muslimien terrorijärjestöä.
Loppukaneettinaan Åkesson toteaa, että Ruotsissa on meneillään radikalisoitumisprosessi, jonka myötä osa toisen ja kolmannen polven muslimitaustaisista maahanmuuttajista on etääntymässä kauas ruotsalaisen yhteiskunnan arvoista.
Tietysti artikkelista syntyi ankara kohu. Tietysti päätoimittaja Jan Heliniä kauhisteltiin ja syytettiin ja eroakin vaadittiin. Ja totta kai ruotsalaisilta juristeilta kysyttiin, missä menevät sananvapauden rajat ja olisiko Åkersonin artikkeli pitänyt jättää kokonaan julkaisematta. Monet asiantuntijat pitivätkin Åkessonin tekstiä silkkana vihapuheena, propagandana ja kiihotuksena kansanryhmää vastaan.
Päätoimittaja Helin perusteli rauhallisesti julkaisupäätöstään: hänen tilaamansa kirjoituksen tarkoituksena oli rohkaista kunnon keskustelua Ruotsidemokraattien poliittisesta arvopohjasta ja sen pitävyydestä.
Aftonbladetin nostattama kohu kuitattiin Suomessa parilla pikku-uutisella. Samalla tavalla ja samoihin aikoihin sivuutettiin meillä kotimaan uutinen, jonka mukaan niin sanottu kunniaan liittyvä väkivalta on yleistynyt Suomen maahanmuuttajien keskuudessa.
Helsingissä monikulttuuristen perheiden naisten avunpyynnöt ovat kaksinkertaistuneet alkuvuonna ja Helsingissä sijaitsevaan Monika-turvataloon on otettu asumaan aiempaa useampia maahanmuuttajanaisia ja -tyttöjä. Heitä on yritetty pakottaa naimisiin, pahoinpidelty tottelemattomuudesta tai uhattu jopa tappamisella.
Monika-talossa muuten huhutaan, että Suomessa olisi jo tapahtunut kunniamurhia. Suomen poliisi ei tällaista tietoa vahvista, mutta myöntää, että uhkailu ja muu väkivaltainen käytös on tiettyjen maahanmuuttajaryhmien parissa lisääntynyt. Poliisimme ei toistaiseksi pidä asiasta tilastoa – miksiköhän? – ja pääteltävissä on, että vain hyvin pieni osa kunniaväkivallasta tulee ilmi.
Suomen toisen sukupolven maahanmuuttajat alkavat olla juuri siinä iässä, parikymppisiä naimaikäisiä, että tilanne tullee jatkossa näkymään nykyistä selvemmin. Olemmeko valmistautuneet kohtaamaan näitä tosiasioita? Paitsi poliisi, myös muut tahot tarvitsisivat asiasta lisää tietoa ja ohjeita toimimiseen eri tilanteissa.
Myönnän, että Lenitan muinaiset petikaverit ja BB-talon porealtaan tapahtumat ovat kansakunnalle tuiki arvokasta tietoa, mutta toivon silti, että suomalainen media kokee tärkeäksi keskustella näistäkin maahanmuuttajiin liittyvistä asioista rohkeasti – Ruotsin mallin mukaan – ennen kuin se ensimmäinen kunniamurha todistettavasti on tapahtunut Suomessa.
Esikoisdekkarini Rakkauden puukottamat sai suomalaismedialta selkeästi enemmän huomiota kuin Viimeinen ruusu on saanut. Oletan, ettei kyse kuitenkaan ole kirjan tasosta, vaan sen sisällöstä. Ihmetellessäni asiaa suomalaisystävälleni tämä totesi lakonisesti:” Suomalaisia ei voisi vähempää kiinnostaa jotkut maahanmuuttajat ja kunniamurhat.” Olen ilmeisesti asunut Keski-Euroopassa jo liian kauan. En lainkaan muistanut tuota piirrettä suomalaisessa todellisuudessa. Kun nyt olen seurannut kaiken maailman hommafoorumeita, olen tullut siihen tulokseen, että Suomessa todellakin nukutaan ruususen unta. Kuvitellaan ensinnäkin, että on olemassa jokin suomalainen alkuperäiskulttuuri, jota pitää suojella vierailta vaikutteilta. Toisekseen kuvitellaan, että maahanmuuttajat voitaisiin noin vain saada katomaan maasta, kun heille ollaan oikein kylmiä ja häijyjä. Kolmas vaihtoehto ovat sitten nämä monikulttuurisuuspaapojat, joihin Snellmankin viittaa. Tämä kulttuuri- ja muu valtaeliitti, joka lahjakkaasti sulkee silmänsä tosiasioilta.
Tällä hetkellä niin minä kuin kustantamokin miettii ankarasti, kannattaako Renate Kress -sarjan julkaisemista jatkaa, ainakaan Suomessa. Vaikken sarjan jatko-osissa varsinaisesti käsittelekään maahanmuuttajia, vaan jatkan (mikäli jatkan) taas seksuaalivähemmistöjen parissa. Täysin tunteeseen perustuva kutinani on, että Suomessa kyllä olisi sellaisia lukijoita, jotka pitävät tämän tyyppisestä kirjallisuudesta, mutta media jännittää näiden asioitten esillenostamista.
Yle: Kunniaväkivalta lisääntynyt Helsingissä (19.10.2009)
Perheen kunnian varjelulla perusteltuun uhkailuun ja väkivaltaan haetaan Helsingissä apua aiempaa useammin, kertoo Yle uutiset.
Ylen mukaan Helsingissä sijaitseva maahanmuuttajanaisille tarkoitettu turvatalo on auttanut aiempaa useampia naisia ja tyttöjä, jotka ovat joutuneet perheensä taholta uhkailun tai pahoinpitelyn kohteeksi. Avunpyynnöt ovat kaksinkertaistuneet viime vuosiin verrattuna. Tänä vuonna turvatalosta on hakenut apua kolmekymmentä naista.
Kunniaväkivallaksi kutsutaan väkivaltaa, jossa perhe rankaisee naisia esimerkiksi tottelemattomuudesta tai siveettömyydestä. Naisia on myös Ylen mukaan pakotettu naimisiin.
Ylen haastatteleman ylikomisario Veli Hukkasen mukaan maahanmuuttajanaisiin kohdistunut väkivaltainen käytös ja uhkailu on lisääntynyt. Hukkasen mukaan ilmiön vakavuutta ei ymmärretä tarpeeksi, eikä tapauksia tilastoida. Arvion mukaan vain alle viisi prosenttia tapauksista päätyy poliisin tietoon.
Sateenkaareva Renate Kress -sarja sopii kaikille avomielisille dekkarien ystäville. Viimeinen ruusu on loistava valinta etnisestä vähemmistöydestä kiinnostuneille, Rakkauden puukottamat taas viehättää ronskin huumorin ystäviä. Sarjan inhimillisestä otteesta pitävät kaikki, jotka tykkäävät kurkistaa erilaisten ihmisten sisimpään…
Lue koko arvostelu:
linkittäkää profiilissanne tähän blogiin mihin tahansa kiinnostavana pitämäänne kirjoitukseen (tai vaikka tähän) ja lähettäkää kustantajalle postia sähköpostiosoitteella info(at)mybook-kustannus.com, otsikolla FB-arvonta, viestiin nimenne ja osoitteenne. Kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan kolme kappaletta Rakkauden puukottamia. Niille osallistuneille, joita arpaonni ei suosi, tarjoutuu mahdollisuus tilata Rakkauden puukottamat puoleen hintaan 7,30 eur (sis. toimituskulut).
Aikaa on lokakuun 15 päivään asti!
Tylkkärin J. Tuomas Harviainen laittoi huvittuneena linkin:
Kirjat: Laadukas lesbodekkari
“Kirjoitin muistiinpanot Kemeristä puhtaaksi ja laadin raportin Kismetille. Niin rauhallinen ja tyytyväinen kuin olinkin, Kismetin ajatteleminen sai minut kihelmöimään. Hänen tiikerienergiansa kantautui Berliinistä Frankfurtiin pelkän ajatuksen voimalla.”
Kassandra Block: Viimeinen Ruusu My.book 2009 245 s.
Suomalaissyntyisen Kassandra Blockin toinen Renate Kress -dekkari sijoittuu Saksan turkkilaisten keskuuteen. Yksityisetsivä Kress palkataan etsimään kadonnutta Songülia, joka on saatettu kunniamurhata lesboutensa takia, tai kenties vain paennut sukulaisiaan. Aihevalinnasta huolimatta kyseessä on nimenomaan perinteinen salapoliisitarina, jossa outo tapaus avautuu kerros kerrokselta monimutkaisemmaksi ja mukaan tulee lisää potentiaalisia epäiltyjä. Block hallitsee tämän tyylilajin tekemisen erinomaisen hyvin, osaten vilauttaa luontevasti hahmoja joihin sitten paljon myöhemmin palaa tarkemmin, oleellisina osina tarinaa.
Viimeinen ruusu on toki myös sateenkaarikirja, mikä näkyy monella tasolla. Se sisältää useita seksikohtauksia, mutta yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ne toimivat tarinan ehdoilla, ja Block on viisaasti jättänyt osan niistä vain vihjaavalle asteelle graafisen kuvauksen sijaan. Tirkistelyyn ei tästä kirjasta ole. Lisäksi seksi, viittaukset ajankohtaisiin tapahtumiin ja Kressin lukemat kolumnit tuovat oman mukavan realistisen sävynsä kirjaan. Samalla ne myös toteuttavat perinteistä lesbofeministisen filosofian ajatusta siitä, että tutkivassa prosessissa kaikki yksityinenkin on tärkeää – oli sitten kysymyksessä akateeminen työskentely tai salapoliisin työ.
Kirjan vahvuus – ja hankaluus – on sen henkilökuvauksessa. Ehdottomana positiivisena puolena on se, etteivät hahmot todellakaan ole mustavalkoisia. Pahat ihmiset eivät ole automaattisesti miehiä, tai heteroita, ja hyvää tekevilläkin voi olla hyvin karut ja itsekkäät motiivit. Samalla kirja kuitenkin antaa Turkista ja saksanturkkilaisista todella takapajuisen mielikuvan, tympeinä kaksinaismoralistisina yhteisöinä joissa vain heteromiehellä on jonkinlainen ihmisarvo. Oli kyseessä sitten realistinen tai liioiteltu kuva, sävy on joka tapauksessa erittäin leimaava, eivätkä kirjailijan lieventävät alkusanat muuta tätä tosiseikkaa. Pelottavan uskottava se ainakin on.
Selkeästä lesbosävystään huolimatta Viimeinen ruusu on kuitenkin ennen kaikkea dekkari. Ja erittäin hyvä sellainen. Se saa lukijansa ennakoimaan ja arvailemaan, tarjoten juuri sopivan määrän kiemuroita ja syöttejä, että sen haluaa ahmia loppuun saman tien. Paitsi ilmeisimmälle kohderyhmälleen, sitä voi todella lämpimästi suositella myös muille laadukkaiden salapoliisikirjojen ystäville, kunhan vain eivät täysin vierasta lesboihin liittyvää tematiikkaa tai naisten välisen fyysisyyden suorasukaista kuvaamista.
Teksti: J. Tuomas Harviainen
Turun Ylioppilaslehti
Minä hyvin harvoin innostun paasaamaan, mutta tässä on nyt semmoinen aihe:
Kuulin juuri, että Viimeinen ruusu on päässyt mukaan Suomen Kulttuurirahaston kirjatalkoot -listalle. Suomessa on perinteisesti ollut erinomainen kirjastolaitos, ihan oikeasti! Olen kauhulla seurannut täältä, miten kirjastojen toimintamahdollisuuksia vuosi vuodelta heikennetään. Siksi tämä on ilahduttava uutinen.
Täällä Saksassa kokemukseni kirjastoista on huono. Niiden valikoimat on pienehköjä ja kirjoistakin suuri osa (myös tietokirjoista!) auttamattoman vanhentuneita. Ainakaan minun lähikirjastossani ei myöskään ole internet-palvelua. Joku vuosi sitten etsin sieltä kirjoja Etelä-Afrikasta. Löytyihän sieltä. Niiden mukaan maassa vallitsi vielä apartheid … Ne olivat ties miten vanhoja. Kaiken huipuksi kirjasto muuttui maksulliseksi. Lopetin sen vähäisenkin käytön.
Te Suomessa asuvat tuskin ymmärrätte arvostaa kirjastojanne, niin itsestäänselviä palvelulaitoksia ne ovat. Kannattaisi arvostaa, niin kauan kuin Suomessa vielä kirjastot toimivat!
Punahousuinen jyrsijätär on ollut allapäin ja jurottanut kolossaan. Lukeminen on jäänyt vähän vähemmälle, osaksi siksi, että hyvää lukemista ei oikein nyt tunnu löytyvän. Tämäkin kirja mistä nyt kirjoitan on luettu jo heinäkuussa ja tuntuu jotenkin siltä, että olisin tavallaan ihan jäävi sanomaan tästä yhtään mitään. Edellinen Renate Kress krimi keräsi tämän blogin suurimman lukijakunnan, joten ilmeisesti Renate ja Kassandra ovat jo fanijoukkonsa koonneet. Silti yhä edelleen toivoisin, että Kassanda Block saisi jonkin suuren lehden esimerkiksi kiinnostumaan arvostelusta, ehkä mybook saisi tehdä hieman aggressiivisempaa myyntityötä Kasssanda tunnetuksitekemisessä. Meillä kotona tämä Kassandran toinen dekkari jakoi mielipiteitä; itse olin sitä mieltä, että Viimeinen ruusu oli parempi ja eheämpi kertomus kuin edellinen Rakkauden puukottamat. En tiedä miten Kassandra perehtyy aiheisiinsa, mutta Viimeinen ruusu rakentuu uskottavasti ja mielenkiintoisesti, lesbonainen turkkilaisessa muslimiyhteisössä on varmaankin kova pala…
Kiitoksia jyrsijättärelle taas kommenteista. Vastakommentteja: Rakkauden puukottamat arvosteltiin Turun Sanomissa, Viimeinen ruusukin meni sinne kulttuuritoimitukselle, mutta mutta … Kustantaja on markkinoinut Viimeistä ruusua ja lähettänyt vapaakappaleita useille lehdille, toistaiseksi vain Ruumiinkulttuuri on ilmoittanut kiinnostuksensa, mutta siitäkään en ole sen enempää kuullut. Tällä hetkellä kyllä suoraan sanottuna turhauttaa koko touhu, olen miettinyt ovatko aiheeni liian rankkoja suomalaisille lukijoille/lehdille?
Kysyit myös, kuinka perehdyn taustoihin. Lukemalla! Paljon! Viimeistä ruusua varten luin vinon pinon tutkimuksia ja kirjoja ja raportteja muslimeista “sateenkaaren alla”.
Kirjailijatuttavani lähetti palautetta:
“Pidin kirjasta vielä enemmän kuin ensimmäisestä. Se oli sujuva, hyvin kirjoitettu ja kiinnostava aiheeltaan. Olit tehnyt hyvää taustatyötä ja kutonut teemojesi perustoja tarinaan vakuuttavasti. Osaat myös hyvin pitää päähenkilösi sekä neutraalina että kantaa ottavana siten, että lukija samaistuu häneen. Aihe on todella tärkeä ja vahvoja tunteita herättävä; eli hyvä valinta! Lisäksi olit saanut mukavasti mukaan hieman seksifantasiointia…
Kaiken kaikkiaan uskottava ja selkeä tarina, joka herättää jälleen ajattelemaan tämän maailman käsittämättömyyksiä. Ja oli mielenkiintoista tutustua näihin alakulttuureihin ja turkkilaisten maahanmuuttajien elämään Saksassa. Olet hyvin onnistunut onkimaan tietoosi vaikka mitä!
Toivon kovasti menestystä tälle(kin) kirjallesi, jonka luulisi saavat hyvät arvostelut ja kiinnostuneita lukijoita!”
Hän esitti myös hyvin oivaltavaa kritiikkiä, mutta sitä en tähän kopioi. Ei siksi, etten kritiikkiä kestäisi, vaan siksi etten halua että muut ryhtyvät kopioimaan tuota näkemystä. Toivon, että muidenkin kritiikki on yhtä omaehtoista. Kollegan kritiikki oli ammattitaitoisen pätevää. Ja otin onkeeni!
Esimerkki siitä, mitä tarkoitan: kun Voltin kriitikko aikoinaan kirjoitti, että Kassandra Blockin kielestä huomaa, että hän ilmeisesti ajattelee saksaksi, ilmestyi heti muutamia muitakin jotka uskoivat huomaavansa saman. (En ajattele saksaksi, en uneksi saksaksi, enkä edes ole kaksikielinen; klaaraan saksan kielellä siinä kaikki; lisäksi Rakkauden puukottamien kustannustoimittaja on koulutukseltaan ja aiemmalta ammatiltaan äidinkielen opettaja). Toki kielestäni voi olla monta mieltä, niin kuin on oltukin. Muutama kriitikko on myös pitänyt siitä, ja loput eivät ole kommentoineet mitenkään.
Tietämättäni olen tavannut Helsingin Prideillä Punahousuisen oravan. Kyllä minä siellä monenlaista näin, muun muassa viuhahtavan Saunoja-Stacyn, mutta luulisi että muistaisin jos olisin nähnyt oravan, jolla on punaiset housut?!
):